Taide ja kulttuuri ikääntyneiden voimavarana

Ennusteiden mukaan 2030-luvulla joka neljäs suomalainen on yli 85-vuotias ja ikääntyminen tapahtuu yhä monikulttuurisemmassa ympäristössä. Jatkuvalle hyvinvoinnille on edellytykset, jos huomioimme, että ikääntymisellä on sosiaaliset, psyykkiset, fyysiset , terveydelliset, taloudelliset ja kulttuuriset ulottuvuutensa. (Liikanen 2011,4.)

Ikääntyneiden hyvinvoinnissa painotetaan usein sosiaali-ja terveystoimen palveluja, mutta unohdetaan kulttuurin vaikutus ikääntyneen voimavarana. Usein ajatellaan, että ikäihmiset eivät enää jaksa tai osaa harrastaa taidetta tai kulttuuria kuin korkeintaan käymällä ompeluseuroissa ja joskus teatterissa. Ihmisen luovuuden ajatellaan vähenevän iän myötä eikä uskota, että uusia asioita voi oppia myös vanhana ja sairaana.

Taide ja kulttuuri antavat elämyksiä, nautintoa ja toivoa katsojilleen ja kuulijoilleen. Ne parantavat terveyttä, elämänhallintaa ja yhteisöllisyyttä, vaikka osallistuja ei olisikaan niiden aktiivinen osapuoli. Aktiivinen osallistuminen taide-ja kulttuuritoimintaan ehkäisee ja vähentää masennusoireita, masennusta ja eristäytymistä sekä edistää kuntoutumista. Se saattaa ehkäistä myös muistisairauksia. Korkea ikä tai vajaakuntoisuus ei estä nauttimasta taiteesta ja kulttuurista eikä edes osallistumista tällaisten toimintojen luomisen ja toteuttamiseen. Luovuus säilyy vanhana, masentuneena tai muuta sairautta sairastavana ja jopa muistisairaana tai dementoituneena. (Kivelä & Vaapio2011,103.)

Taide-ja toimintaterapiaa on käytetty pitkäaikaissairaiden hoidossa ja kuntoutuksessa monissa vanhusten ympärivuorokautista hoitoa järjestävissä yksiköissä. Työntekijöiden ja vapaaehtoisten kokemukset savitöistä, piirtämisestä, maalaamisesta, kukkien kasvattamisesta, tanssista ja muista kulttuuri-ja taidetoiminnoista ovat vaikuttaneet myönteisesti kaikkien iäkkäiden, myös muistisairaiden toimintakykyyn ja hyvinvointiin. Tärkeintä on antaa jokaisen iäkkään itsenäisesti valita mieleisensä tapa luoda taidetta ja kulttuuria. (Kivelä & Vaapio 2011, 103 -104.)

Uskon, että jokainen ihminen haluaa tehdä jotakin hyödyllistä, myös ikääntyneenä, jotta tuntisi itsensä arvokkaaksi ja tärkeäksi. Vaikka ihminen ei jaksaisi tehdä enää mitään fyysisesti raskasta, niin voi silti jaksaa esim. hoitaa kukkia ja nauttia teatteri- ja tanssiesityksistä sekä musiikin kuuntelusta ja saada niistä paljon voimaa elämäänsä.

Sosiokulttuurinen innostaminen sisältää pedagogiset, sosiaaliset ja kulttuuriset ulottuvuudet ja sen tavoitteena on saada mahdollisimman moni osalliseksi kulttuurista ja taiteen eri mahdollisuuksista. Sosiokulttuurinen vanhustyö painottaa yksilöllisiä voimavaroja, jotka liittyvät sosiaaliseen prosessiin, vuorovaikutukseen ja kulttuuriseen tilaan. Se on moniammatillista asiantuntijatyötä, jossa keskitytään ikääntyvän arjessa oleviin voimavaroihin ja niiden tukemiseen ja vältetään ongelmakeskeistä lähestymistapaa. Sosiokulttuurisen vanhustyön menetelmiä voidaan käyttää myös ikääntyneiden maahanmuuttajien ja erilaisten etnisistä kulttuuritaustoista tulleiden kanssa toimittaessa.(Liikanen 2011,8-9.)

Sosiokulttuurinen vanhustyö tuo positiivisuutta vanhustyöhön, kun ei aina painiskella ongelmien parissa. Sen menetelmät ovat loistavia erityisesti ikääntyneiden maahanmuuttajien kanssa työskennellessä, koska kielitaidon puute ei estä työskentelyä. Monet maahanmuuttajat ovat tottuneet tekemään paljon käsillään kotimaassaan, joten esim. käsitöiden tai savitöiden tekeminen on heille varmasti voimaannuttavaa.

Rosalie Staricoff on laatinut Englannin taideneuvostolle 385 tieteellistä artikkelia sisältävän kirjallisuuskatsauksen, joka osoitti useita lääketieteellisiä alueita, joissa on saatu luotettavaa näyttöä taideinterventioiden myönteisistä vaikutuksista esim. verenpaineen lasku, stressin ja kivun ja psyykkisten oireiden väheneminen. Taideinterventiot vaikuttivat myönteisesti myös muistihäiriöisten ihmisten hoitoon ja kommunikaatiokyvyn paranemiseen. (Liikanen 2011,19.)

Gene Cohenin amerikkalaisessa ikäihmisten taideinterventiotutkimuksessa saatiin tulokseksi selvä ero aktiivisten ja passiivisten taideryhmäläisten välillä. Tutkimukseen osallistuivat 65 -100-vuotiaat itsenäisesti asuvat ikäihmiset, jotka osallistuivat ammattitaiteilijan vetämään intensiiviseen taideohjelmaan kerran viikossa kahden vuoden ajan. Aktiiviset kulttuuriryhmäläiset olivat terveempiä, psyykkisesti vireämpiä ja osallistuivat kaiken kaikkiaan aktiivisemmin sosiaaliseen elämään. Ikääntyneet kokivat myös erityisesti oman elämän hallitsemisen ja voimaantumisen lisääntyneen. (Liikanen 2011,20.)

Myös Neda Aganin (2008) ruotsalainen tutkimus osoittaa, että aktiivisesti harrastavat eläkeläiset (65 -95-vuotiaat) elävät pidempään kuin ne, jotka eivät harrasta mitään. Tutkimuksen mukaan naisten elinvuosia lisäsi opintopiireihin ja kerhoihin osallistuminen, soittaminen ja lukeminen, mutta miehillä erilainen vapaa-ajan aktiivinen harrastelu ja puuhastelu puutarhassa. Kulttuuriharrastukset lisäsivät kummankin sukupuolen elinvuosia. (Liukkonen 2011,20-21.)

Kulttuurin merkitystä pitäisi lisätä vanhustenhuollossa Suomessakin, koska sen positiiviset vaikutukset ovat tutkimusten valossa kiistattomat. Voisiko nuorten taidepajoja yhdistää ikäihmisten taidekerhoihin, jotta kummatkin oppisivat toisiltaan ja nauttisivat toistensa töistä? Ikäihmiset voisivat vierailla myös koulujen kuvataide- ja käsityötunneilla tai osallistua lasten ja nuorten näytelmäkerhoihin. Taidenäyttelyjä on usein myös kirjastoissa, joissa myös ikäihmiset voivat niitä ihailla. Taiteen ja kulttuurin harrastaminen ei ole välttämättä edes kallista, jos tyytyy harrastajatasoiseen antiin kotikulmilla. Kotihoito voisi myös palkata jonkun taiteen harrastajan esim. työllistämistuella, joka kävisi piristämässä ikäihmisiä säännöllisesti kotona. Ikääntyneiden määrän lisääntyessä tarvitaan kaikkia keinoja heidän voimavarojensa lisäämiseen. Taide ja kulttuuri voi olla monelle ikäihmiselle uusi ja positiivinen voimavara, kunhan löytää monista vaihtoehdoista mieluisimman.

Lähteet: Kivelä, S-L & Vaapio, S 2011. Vanhana tänään. Kohtaavatko tiedot, suositukset ja arkipäivän kokemukset toisensa ikääntyneiden ja vanhusten hoidossa ja palveluissa? Eesti: Tallinna Raamatutrukikoda

Liikanen, H-L 2011. Ikääntyminen ja kulttuuri. Kohti seniorikulttuuria. Viitattu 1.8.2016.

http://www.ikainstituutti.fi/binary/file/-/id/1/fid/333

Teknologia ikääntyvien elämässä ja kuolemassa

Teknologialla yritetään paikata vanhusten palvelujen tarvetta ja alalla vallitsevaa työvoimapulaa, mutta vastaako teknologia todella vanhusten tarpeisiin? Teknisten laitteiden ohjeet ovat usein epäselviä, kännyköiden näppäimet liian pieniä eikä koulutusta laitteiden käyttöön ole yleensä saatavilla. Ikäihmiset eivät ole olleet yleensä mukana heidän käyttöönsä tarkoitettujen teknisten laitteiden suunnittelussa eikä heiltä ole edes kysytty toiveita tai mielipiteitä laitteista.

Vanhus-ja lähimmäispalvelun liiton ja Vanhustyön keskusliiton yhteisen KÄKÄTE-projektin (Käyttäjälle kätevä teknologia) viisivuotisen (2009 -2014) toiminnan aikana ikääntyneiden toiveita ja ehdotuksia heille suunnatun teknologian suhteen saatiin tuotua esille. Projektin tavoitteena oli teknologian keinoin tukea ikäihmisten hyvää arkea ja kotona asumista sekä helpottaa ikäihmisten parissa työskentelevien työtä. Projekti kartoitti kokemuksia mm. ikäteknologiasta, joka määriteltiin projektissa laaditussa ikäteknologiasanastossa seuraavasti: ”teknologia, jonka tavoitteena on tutkia ja kehittää hyvän ikääntymisen tukemiseen suunnattuja laitteita, palveluja ja ympäristöjä”. KÄKÄTE on kehittänyt ikäteknologiaa askeleen eteenpäin tuottamalla tietoa ikäteknologiasta ja nostamalla esiin käyttäjien tarpeita, kokemuksia ja ajatuksia teknologian käytöstä. (Nordlund, Stenberg, Forsberg, Nykänen, Ranta &Virkkunen 2014,5.)

KÄKÄTE-projekti onnistui mm. nostamaan ikäihmisten äänen kuuluviin teknologian liittyvissä asioissa monien ikäihmisille suunnattujen kyselyjen ja selvitysten avulla. Se toi myös teknologian kehittäjien ja suuren yleisön tietoon sen, miten tärkeää on kuulla ikäihmisten, heidän läheistensä ja vanhuspalveluissa työskentelevien näkemyksiä ikäteknologiasta. Lisäksi projekti korosti, että on tärkeää huomioida tutkimuksia ja tilastoja tehdessä myös vanhimmat ikäryhmät eikä yleistää esim. alle 75-vuotiaiden näkemyksiä koskemaan kaikkia ikäihmisiä. Projektissa tehtiin myös erilaisia teknisiä oppaita ja koostettiin laajat verkkosivut vanhusalan järjestöjen ja alan koulutuksen tarpeisiin. (Nordlund ym. 2014,59-60.)

Käkäte –projektissa kohdattiin myös kehittämistyön haasteita liittyen yhteistyöhön yritysten kanssa ja teknologian kehittämiseen vaikuttamiseen. KÄKÄTE:n visiona oli, että teknologia nähdään vanhustenhuollon lisäresurssina ja käyttäjälähtöisen teknologian mahdollisuudet tunnetaan ikäihmisten arjen toiminnoissa. Lisäksi projektissa toivottiin, että yritykset ja kehittäjät käyttäisivät menetelmiä, joilla ikäihmisten ja heidän kanssaan työskentelevien tarpeet tulevat kuulluksi. Ongelmana oli, että monet yritykset näkivät kohderyhmikseen 50-60-vuotiaat, vaikka ikäteknologiaa tarvitsevat myös vanhemmat ikäryhmät. (Nordlund ym.2014,61.)

Yrityksissä ei myöskään aina tunneta vanhustyön toimintaympäristöä esim. kotihoidon ja laitoshoidon erityispiirteitä ja siksi ne tarjoavat usein teknologiaa, jonka rajoituksia tai haasteita ikäihmisten hoivassa ei tunneta tai edes tiedosteta. Teknologian kehittäjät ajattelevat usein, että ikäihmisillä on omaisia, jotka auttavat teknisten laitteiden käytössä, vaikka se ei pidä paikkaansa.  Ikäteknologian käyttö on kuitenkin usein monimutkaista ja vaatii toimivaa tukirakennetta, josta laitteiden valmistajien pitäisi huolehtia. Ongelmana ikäteknologian käyttöönottamisessa on myös palvelukokonaisuuksien puuttuminen. Pelkkä tekninen ratkaisu ei yleensä riitä vaan se vaatii taustalleen toimivan palvelun, jotta tuotteesta olisi hyötyä ikäihmiselle. Haasteeksi osoittautui myös se, että palveluntuottajat eivät resurssipulansa vuoksi ole mukana kehittämässä teknologiaa, vaikka heillä olisi käytännön asiakastyön vuoksi parempi näkemys teknologian tarpeesta kuin kuntien hankinnoista vastaavilla päättäjillä. Yhteishankkeissa nousee myös ongelmalliseksi rahoituskysymys ja esim. järjestöjen mahdollisuudet osallistua kehittämistyöhön ovat siksi rajalliset. Projektin kuluessa selvisi, että yritykset toivoivat projektilta ensisijaisesti markkinointiapua, vaikka projektin tavoitteena oli saada tuotteet vastaamaan ikäihmisten tarpeisiin ja toiveisiin. Kun tämä tavoite selvisi yrityksille, eivät he olleet enää kiinnostuneita yhteistyöstä isommassa mittakaavassa. Projektin johtopäätöksenä todetaan, että teknisiä tuotteita kehitetään vain ”hyväkuntoisille” ikäihmisille, mutta nykyisen kehityksen valossa ei näytä siltä, että hauraammille, muistisairaille ikäihmisille pystyttäisiin kehittämään hyvää teknologiaa. Loppuraportin lopuksi ihmetellään, että miten Suomessa, teknologian kehityksen eturintamassa ei pystytä kehittämään käyttäjälähtöistä ja myös muistisairaille soveltuvaa teknologiaa? (Nordlund ym.2014,62-63.)

KÄKÄTE-projektin perusteella vaikuttaa siltä, että teknologian hyödyntämisessä ikäihmisille riittää vielä Suomessa työtä, vaikka hyviä apuvälineitä onkin jo saatu markkinoille. Välineiden käyttäjien ääntä pitäisi saada vielä enemmän kuuluviin jo suunnitteluvaiheessa ja järjestää esim. käyttöopastuspisteitä erilaisiin palvelupisteisiin, jotta ikäihmiset oppisivat hyödyntämään teknisiä laitteitaan. Yrityksille pitäisi ikäihmisten ja heidän parissaan työskentelevien kanssa tehtävä yhteistyö saada markkinoitua siten, että ymmärtäisivät sen hyödyttävän heitäkin pitkällä tähtäimellä.

Luin 21.7.2016 ilmestyneestä Apu-lehdestä artikkelin Japanissa kehitetyistä roboteista. Hoiva-ja seurarobottien lisäksi Japanissa on myös julkkisrobotteja. Pepper-robotin voi ostaa kotiin seurarobotiksi ja se tunnistaa ihmisten kasvoilta tunteita ja reagoi niihin. Softbankin kehittämä robotti seurustelee, puhuu ja palvelee ja sen on tarkoitus tehdä ihmiset onnelliseksi. Karmein kehitteillä oleva robotti on Seppukuma-robottikarhu, jonka on tarkoitus avustaa eutanasiassa niitä, jotka eivät itse pysty ottamaan henkeään. Seppukumille on suunnitteilla 23 tapaa riistää henki, joista ihminen voi valita sopivimman tavan. (Apu-lehti no 29, 35-38.)

Japanissa teknologian kehittäminen on mennyt mielestäni jo liian pitkälle, kun roboteista yritetään tehdä inhimillisen ihmisen korviketta ja auttamaan eutanasiassa. Toivottavasti Suomessa ei teknologia kehity niin pitkälle, että robotit laitetaan korvaamaan ihmiset kaikissa tilanteissa. Varmasti vanhustenhuollossa esim. nostolaitteesta on paljon apua, mutta ihmisten välistä vuorovaikutusta ei pysty mikään tekninen laite korvaamaan. Kuolevan ihmisen tuskien lievittämisessä on esim. kipupumpusta paljon apua, mutta elämän päättämistä en näe sopivan robotin tehtäväksi.Teknologiaa kuvaa mielestäni sama sanonta kuin tulta eli se on hyvä renki, mutta huono isäntä.

Lähteet: Apu-lehti no 29. Japani haluaa robotit arkeen. Viitattu 1.8.2016

https://luettavaa.a-lehdet.fi/lue/apu

Nordlund, M.,Stenberg ,L.,Forsberg, K.,Nykänen, J.,Ranta, P &Virkkunen, A 2014. Ikäteknologian monimuotoinen maailma-KÄKÄTE-projektin loppuraportti. Helsinki: Vanhustyön keskusliitto & Vanhus-ja lähimmäispalvelun liitto.